Ruoho on vihreää tälläkin puolen aitaa

Muistelen lämmöllä, kuinka Keravalla taajamassa asuessamme yksi mukava <3 naapuri ilmestyi monesti apuun, kun jostakin kuuli, etten saanut ruohonleikkuria käyntiin. Samoin yhden kerran piha-alueen portilta ruohoa leikatessani tien toiselta puolen ilmestyi ihan outo mies kiskaisemaan leikkurin käyntiin ja katosi sitten pois samantien kiitoksieni saattelemana. Tosi huomaavaista heiltä molemmilta. 

Mitenköhän ruohonleikkurit ovatkin aina minua vastaan? Täälläkin olen usein kiskonut turhaan tuota oikuttelevaa leikkuria käyntiin vaikka mitä kikkoja kokeillen, melkein omat olkapäät sijoiltaan, mutta eipä ole kone käynnistynyt, eikä ole kyllä koskaan pelastavia ruohonleikkuriritareita näistä naapureista ilmaantunut. 

Tämä meille keväällä käytettynä Kouvolan suunnalta ostettu ruohonpätkijä käynnistyi vain, kun Late -oma ritarini- kiskaisi sen käyntiin. Kone pitää kammottavan kovaa ääntä, täristää ja ravistaa käsiä ihan mahdottomasti, niin että pihan ruohonleikkuun jälkeen härveliä pidelleillä sormilla voisi helposti soitella mandoliinia. 

Kerran leikkuri ravisti itsestään -kesken ruohonleikkuun- oman bensasäiliönsä irti. Sammuihan se tietenkin salamana siihen paikkaan ja mie katsoin vähän hämmästyneenä räjähtäneen näköistä laitetta jota vedin perässäni. Keräilin koneen jäljiltä osia ja ruuveja talteen ja niin mies-armas kunnosti jälleen laitteen parhaansa mukaan. Kohta me täristiin taas seuraavat ajokerrat, kone ja minä, ruohot lyhyiksi pihasta.

Polvileikkaukseni jälkeen yritin muille vinkata, että ruohokin pitäisi leikata, mutta ei kukaan ottanut vinkistä vaaria. Tuli se klinkatenkin leikattua. Piti vaan sitten tankata enemmän konetta, kun niittoaikaa ontuillessa kului enempi kuin terveellä jalalla. Onneksi jalka nyt on aika hyvässä kunnossa. Vähän kyykkyasento vielä tökkii, mutta muuten täällä jalka jo pelittää. Yläkerran rappusissa olen nyt varovainen, etten enää tipahda niistä.

Meillä miespoloinen inhoaa ruohonleikkuuta. Sai siitä kuulemma murrosikäisenä tarpeekseen. Samoin lumenluonnista. Pikkulapsistakaan mies ei pidä, kun sai niistäkin tarpeekseen kotonaan, äitinsä toimiessa perhepäivähoitajana. Voi mitä traumoja miehelle on jäänytkään. =)  

Palataan ruohonleikkuriin: loppukesällä vetonauha jäi Laten käsiin konetta käynnistettäessä. Mies korjasi senkin pulman parhaansa mukaan, mutta käynnistyttyään vetonaru ei keriytynytkään enää kunnolla tärisevän laitteen sisälle.

-Kyllä sillä voi leikata, anna mennä vaan, mies huikkasi koneen käynnistysmetelin yli ja niin mie lähdin taas kumisaappaissani tarpomaan pitkin pihaa sen täristäjän kanssa. Käyntiäänikin oli muuttunut ihan hirmuiseksi eikä käyntiä voi enää säätää mitenkään, se on koko ajan täysillä. On kuin se härveli keräisi voimia ja olisi lentoon lähdössä, niin hurja on ääni. Samoin se tärinä. Kone on siis suorastaan pelottava.

Viimeksi ruohoa syreenien juurelta leikatessani kone sitten ajeli sen oman roikkuvan vetonarunsa yli, jonka olin yrittänyt pitää siinä koneen päällä, mutta jonka jokin syreenin oksa pyyhkäisikin huomaamattani leikkurin alle ja leikkuu tökkäsi siihen. Puolet vetonarusta katosi ja puoli pihaa jäi ajamatta. Remppa on vienyt miehen mielenkiinnon muuhun askareeseen Pikkutalossa. Ja voimat. Ruoho mokoma kasvaa yhä pirteästi syyskylmyydestä huolimatta. Kohta takapiha pittee huidella viikatteella. Eihän se muuten, mutta lehtien haravointi on hankalaa pitkästä ruohosta ja rehevistä, salaattimaisista voikukanlehdistä. Toisaalta ne maatuvat lehdethän olisivat ravinnetta surkealle nurmikolle... =) 

Siellä se yksinään risana nököttää meidän tärinäkone, yliajetulla vetonarulla. Ruohonleikkurimekaanikko saisi paikan mikroruokapalkalla. Vaadittavat varaosat kyllä hankitaan. Vettä ja käsienpesuainetta on, minä tarjoon...



Oli muuten ensimmäinen aamu, kun Late joutui ihan raaputtamaan jäät auton ikkunasta töihin lähtiessään. Jospa se nurmikkokaan ei enää niin nyt kasvaisi? =)