Lattiavalu ja väsymyksenpurskahdus

Näkymä eteiseen olohuoneesta. 

Oviaukko on vähän laajentunut... 

Mama, Pikkuveli ja Maman kaveri tarjoutuivat remonttiavuksi, esimerkiksi lattianvaluun, mutta me emme tienneet tarkalleen koska valu olisi, koska sitä ennen oli tehtävä vielä kaikenlaista...
Jos valu olisi viikonloppuna, koko kolmikko voisi siihen osallistua avuksi.

Kahdestaan nyhertämällä aikaa oli liian vähän ja työtä liikaa, jotta olisimme olleet valuvaiheessa viime viikonloppuna. 

Miehen kesäloma, josta siis tuli tosi rankka kuntoisuusleiri, jonka aikana hän on laihtunut niin kauheasti että nyt housunsa ja paitansa ihan lepattavat ulkona tuulessa hänen päällään... niin se kesäloma siis loppui viime sunnuntaina, mutta me pääsimme saman päivän iltapäivällä vasta siihen vaiheeseen jossa valu olisi voinut alkaa, mutta olimme liian väsyksissä samantien valua aloittaaksemme, eikä kämppään pääsisi sisälle takaisin vähintään kolmeen tuntiin valun jälkeen...

Mies kysyi yhden päivän lisää kesälomaa töistään ja se hänelle myönnettiin. -Oikeastaan se kuuluikin hänelle, se oli se Juhannuksesta saatava vapaapv.

Iltaisin olemme niin väsyneitä ettemme jaksa oikein edes jutella.
Nukkuminenkin on molemmilla niin ja näin.

 Hanin työkaveri lainasi meille betonimyllyn. 

Onneksi. 

Emme millään kehdanneet emmekä raaskineet kertoa Mamalle ja kumppaneille, että valu olisi nyt maanantaina, vaan mies laittoi herätyskellon aamukuudelta soimaan ja jo aamuseitsemältä olimme betonimyllyn kimpussa ja pilvisen päivän pimeydessä me teimme valunkin kahdestaan.

Lattipintojen valu saunaan, kylpyhuoneeseen ja eteiseen oli valmis iltapäivällä.
Pesimme sateessa työvälineet, myllyn, saappamme ja meillä oli terassilla vaihtovaatteet joihin työvaatteet äkkiä vaihdoimme ja ajelimme kohti Maman kaupunkiasuntoa. Matkalla jotenkin tuli sellainen olo että nyt siellä voisi olla Mamakin itse paikalla ja kävimme sitä silmällä pitäen kaupassa ostamassa kahvileipää ja kun sitten näinkin Maman siellä kotoisesti ovea avaamassa, niin tuli ihan itku. Sellainen haikea helpotuksenitku. Vai väsymyksenpurskahdusko lie?

Hän oli harmissaan, kun emme kertoneet valusta, kun siihen olisvat mielellään tulleet avuksi ja hän olisi laittanut talkooporukalle ruokaa... Ihana ajatus se olisi ollut, mutta emmehän me nyt sydänsairaita raaski laittaa urakoimaan meidän urakoitamme. Mamallakin jalat ovat todella kipeät. Ovathan he muuten meille tervetulleita koska tahansa, mutta eivät rehkimään.

On hyvin kuvaavaa, koska Mama on ihminen joka antaisi oikeasti ainoan paidan päältään sitä tarvitsevalle, että juuri hän ja he porukalla, tarjoutuivat avuksi. Annamme tarjoukselle  arvoa hyvin paljon. Avunantotarjous jo sinällään lämmittää ja saa hymyn huulille.

Mielessä on vilahtanut muutamaan kertaan, 

että ehkä meidän häät ja tuparit olisikin pitäneet olla nyt, 

tänä kesänä, tai syksynä, kun talo alkaa olla ehjempi ja kunnollisempi... 

Tai en mie tiijä. 

Heinäkuun 11. oli ja meni. 

Sinä aamuna halasin työvaatteissani 

Hania ja toivotin hänelle hyvää hääpäivää. 

Ja taas tuli itku.  

Puitteet olivat niin apeat. 

Tänään näyttää jo taas valoisammalta. 

Minulta meinaa vaan välillä usko loppua siihen 

että me pärjätään, jaksetaan ja ehditään...