Mamani kyseli, olenko ystävystynyt jo monien ihmisten kanssa täällä asuessani ja mie naureskelin ihan ääneen moiselle kysymykselle. Ollaan me yhteen maanviljelijämetsuriin tutustuttu, mutta ehkä en häntäkään tunnistaisi jos vastaan tulisi, koska miulla on niin saakurin surkea kasvomuisti.
Enkä muista ihmisten autonmerkkejä enkä siis moikkaile autojakaan koska en niitä tunnista. Niih.
En edes kiinnitä huomiota autoihin. Paitsi tietenkin jos itse olen kävellen/pyörällä/autolla ajamassa niin totta kai mie muuhun liikenteeseen kiinnitän huomioni.
Lähinaapureita näin paloaseman harjoitusalueen laajennus-kokouksessa, mutta enpä heitäkään tunnistaisi yhden näkemiskerran perusteella. Se hassu karkaileva sähkömies on tästä ihan lähistöltä ja hän taisi tässä kerran töötätä auton torvea, kun olin menossa kirkokylille ja ylittämässä tietä. Se nosteli kättään ja mie nostin omaani.
Ehkä se oli kuitenkin vaan joku muu kuski ja töräytti torvea mua hoputtaakseen. Pois siitä tieltä! Hus! Kiire! Autoilijoilla on aina hirveä kiire! Pois hitaat jalankulkijat tieltä!
Megamyynnissä on yksi pieni, hymyilevä rouva, jonka kassalle tavallisesti joudumme. Tai siis menemme, jos hänet näemme. On yleensä tosiaan hymyillyt meille ja ainakin mie hänelle. Mutta tässä kerran menin yksin sinne Megamyyntiin jo ekana päivänä kun myynti taas alkoi ja ensi töikseni kaadoin vahingossa jättikuormallisen paistinpannuja, jotka oli aseteltu sellaiseksi korkeaksi pyramidiksi!
Mie vaan yhteen pannuun koskin ja ne kaikki muut muutama sata tai tuhat paistinpannua kaatuilivat sinne tänne ja mie jäin pitelemään kiinni parista huojuvasta paistinpannukeosta ja huutelin apua. Se sama täti tuli apuun, eikä se oo enää kassalla hymyillyt.
Hän joutui hakemaan varastosta kolme korkeareunaista lavaa jonne henkilökunta laittoi paistinpannut. Niin paljon niitä oli.
Oli kuulemma ollutkin vähän sellainen pelko henkilökunnalla, jos ne pannut vaikka romahtaisivat ja niin ne sitten romahtivat. Mie todistin asian.
Enkä sitten edes ostanut yhtään paistinpannua. Kaukaa kiersin ne. =)
Apteekissa tunnistan pari farmaseuttinaista ulkonäöltä. Tuskin heitäkään tunnistaisin jos omissa vaatteissaan vastaan kadulla tulisivat. Samoin pari tk-lääkäriä on jo naamastaan tutut.
Mutta ystävystynyt?
En. En mie ole. Vielä. Ehtinyt.
Miten erakot ystävystyvät?
Kaupoissa tosin mummot ja papat käyvät juttusille ja kyselevät mitä niiden ostoslapuissa lukee, mitä tuotteessa lukee ja mistä löytyy mitäkin ja yritän auttaa jos osaan. =)
Postissa on töissä Hollolassa asumisen ajoilta tuttu nainen töissä. (Hollola on edelleen kunta, jossa olen asunut kauimmin elämässäni.) Postirouva ei ole muuttunut yhtään parin vuosikymmenen aikana. Elämä on kohdellut häntä varmasti lempeästi. Toivottavasti. Hän on aina herttainen ja ihana.
Mutta ystävystynyt...
Noup.
Olen vain masentunut täällä talossa,
joka ei tunnu enää rakkaalta, eikä kodilta.
Mie ystävystyisin mielelläni sen kesyhkön oravan kanssa,
joka asusti eteisen katon alla, ennen seinäremonttia.
Mutta se muutti muualle. =)
9 kommenttia:
Ystävyydet...maalla ne syntyvät hitaasti, silmäkulmista seuraillen. Mutta kun yhteys löytyy, luottamus ja kunnioitus, se palkitaan joskus satakertaisesti.
Näin olen kokenut.
Naurattaa...en siltikään vieläkään tiedä enkä muista mitä merkkiä, edes minkä värisiä ovat naapurien autot.
Ei niitä ystäviä kovin herkästi nykyään tule. Nuorempana oli jotenkin helpompaa. Miekin olen aikamoinen erakko. Jos en töissä kävisi, en liikkuisi muualla kuin kaupassa silloin tällöin.
Meillä 6 lähikauppaa (!), joista käyn kolmessa ja jokaisessa niissä on joku hymyilevä ja mukava myyjä ja siksi niissä on kiva käydä :)
Metsätonttu <3
Sirutuuli <3
Olin jo lapsena ensin uusioperheen epätoivottu lapsipuoli, sitten koulukiusattu 9v jne, jne. Olen aina ollut seuraa ja ihmisjoukkoja karttava ja erakkoluonne. Haaveilija...
Siksi mm toimittajan työ ei sopinutkaan minulle. Vain se kuvaaminen sopi. =)
Silti mun sydämessä on toive vaikkapa pienestä kahvilasta. Tai sitten isosta puutarhasta. Tai molemmista. =) <3
Noinhan se täällä maalla menee kuten Metsätonttu kuvaili.
En oikeastaan tiedä onko tarpeenkaan ystävystyä naapureiden ja muiden kylillä liikkuvien kanssa, minulle riittää mainiosti tuttavuus.
Eli tavatessa tervehditään, hymyillään, ja voidaan muutama sanakin vaihtaa.
Kun aikoinaan muutin tänne "kirkolle" sanottiin että menee useampi vuosi ennenkuin täällä tutustutaan, ja niinhän se olikin.
Nyt 17 vuoden jälkeen tytär välillä nauraa että kauppamatkalle on varattava vähintään tunti kun kaikkien kanssa on vaihdettava kuulumiset.
Ja näiden nykyisten naapureiden kanssa ollaan kyllä ystävystyttykin.
MK
Soon varmaan sellainen henk.kohtainen juttu, miten kukin ihmisiä lähelleen päästää.
Minä oon täällä asunut nyt ihan kohta neljä vuotta, mutta ystäväpiiri on se sama kuin oli kaupungissakin, eli he ovat siellä. Uuden ystävyyden vaaliminen vaatii myös paljon energiaa, ainakin minulla, johtunee jo iästäkin, siksi en edes välitä olla sen kummemmin sosiaalinen. Pelkästä puhumisesta puhumisen vuoksi, small talkista en todellakaan välitä, sitä on vaan joskus pakko harrastaa ja se vasta väsyttääkin! Jostain syystä myös viihdyn hirmuisen hyvin itekseni, omissa pikku puuhissani joissa saan päivät kyllä oikein sutjakkaasti kulumaan! : )
Joulutar,
samaa vikaa. =)
Miekin tunnen olevani kuin Nuuskamuikkunen. Omaa väkeä kestää ympärillään mielellään, mutta taas ihan kuin tarvitsee välillä sitä ihan omaa aikaa.
Miullakin on ne entiset ystävät jotka ovat olleet jo vuosia, mutta asuvat niin kaukana, että emme juuri näe, mutta tiedämme että toinen on siellä... =)
Mäkään en joskus jaksa pitää yllä semmoisia tuttavuus-suhteita, jos tuntuu ettei oikein ole sellaista yhdistävää tekijää ja tunnetaankin vain välikäden takia. Sitten musta tuntuu huonolta ystävältä.
Toisinaan taas on mukava höpötellä vaikka tuntemattomille bussipysäkillä :D
Vieläkin lämmittää mieltä kun olipa niin ilahtunut se nainen, kenen kanssa silloin kerran Lahti-reissullani jäin höpöttelemään, että "et taida olla täkäläisiä, kun ei nää hämäläiset mitään koskaan puhu" :D
Tekisi mieli kutsua lempikassamyyjä meidän tupareihin, mutten tiedä kehtaisinko, kun sekin on jo perheellinen nainen, mutta kamalan mukava :/
Nunnukka-raksu <3
Kysy vaan sitä kivaa kassaa. =)
Uudella paikkakunnalla ON vaikeaa ystävystyä kenenkään kanssa. Onkohan se jokin sukuvika? Tiedä häntä...
Mutta joskus kun ystävystyin vaikkapa seinänaapurien kanssa kun työ lapsukaiset olitte pieniä, niin siitäkin seurasi usein melkein ongelmia...
Muistat kai...
Mää oon erakkoluonne mutta toivon etten ole sitä tartuttanut teihin lapsosiini... <3<3<3
Lähetä kommentti