Tontti laajeni vapuksi

Lauantaina säntillisesti, niin kuin edellispäivänä Laten kanssa olivat sopineet, saapui Metsuri ja parissa tunnissa teki hienoa työtä. Hän kaatoi juuri sentilleen puut oikeaan suuntaan, pätki pienemmiksi ja salamana lähtivät oksatkin pois. Me Laten kanssa ihailimme miehen työtä ensin kauempaa, ettemme olisi tiellä, ja kun mies siirtyi toiseen päähän pihaa, me menimme jo lastaamaan kuusen ja männynoksia suureen kekoon joka suureni ja suureni suurenemistaan. Ihmeellisen paljon niissä oksia olikin. Onneksi en ole ainakaan tähän mennessä löytänyt yhtään linnunpesää maasta. Olin kyllä tarkkaillut puita aiemminkin, enkä havainnut kenenkään niissä pesivän. Lintupönttöjähän niissä ei ollutkaan.

Yläkuvan koivut oli aikakin kaataa...

Kävin välillä sisällä kurkistamassa miten hoitokoirimus Heta pärjää, koska se pelkää ukkosta, takassa palavia puita, ohi kulkevia ajoneuvoja, ääniä metsässä jne, mutta aina kun avasin oven koirimus oli ovella vastassa häntäänsä heilutellen. Kuvittelin ettei koiralla olisi mitään hätää ja lakkasin käymästä tarkistelemassa tilannetta Metsurin siirryttyä talon lähelle, vanhojen koivujen kimppuun, jotka toden totta olikin jo korkea aika kaataa niiden lahovian vuoksi.

Kun Metsuri näkyi olevan viimeisen koivun puolessa välissä, lähdin sisään risusavotasta, keittelemään pullakahveja miehille. Yllätyksekseni koirimusta ei näkynyt missään. Se ei ollut kylpyhuoneessa, ei makuuhuoneessa jonne sitä oli tosin kielletty menemästä, ei keittiössä, ei siis missään!
Yläkerran kaposia ja hankalia rappujahan se ei koskaan ollut suostunut edes kokeilemaan, mutta mie hokasin nyt yläkerran olevan ainoa mahdollisuus missä Heta voisi olla, sillä eihän se uloskaan ollut juossut, olisihan siltä jäänyt toki ulko-ovi auki ja olisimme me sen huomaneet...

Kiipesin vintille Hetaa kutsuen ja sieltähän tuo kurkisti, rappujen yläpäästä, ihan nolon näköisenä. Koetin houkutella sitä alas, mutta se ei halunnut kävellä rappuja vaan se piti kantaa, ja sen kaikki neljä tassua haroivat kapeassa käytävässä vastaan, mutta sain kuin sainkin kannettua sen alakertaan. Ulkona moottorisaha oli lakannut pörräämästä ja koirimus heilutteli taas häntäänsä tutusti.

Keittelin ison pannullisen pannukahvia. Metsuri istui hetken rupattelemassa ja kahvittelemassa kanssamme, lupasi lähettää laskun postitse ja lähti pois, peltotöiden jo painaessa hänellä päälle. Me menimme Laten kanssa poistamaan koivun oksia ja runkopaloja naapurin puolelta, jonne ne oli ollut lupa kaataa. Siinä auringossa alkoi migreeni kolkosti jomotella ja päätimme pitää voileipätauon, kun suurin osa oksista ja puidenosista olikin jo tonttimme sisäpuolella.

Esikoisen piti tulla töihin kanssamme, tai alunperin viettämään synttäreitään myöhästyneesti, grillauksen merekissä, mutta hän ilmoitteli että tuleekin iltapäivällä. Oli toivonut juustokakkusta ja sellainen jääkaapissa jo odottelikin poikasta. Me söimme leivät ja mehua istuen hetkeksi paikoillemme. Mie nappasin pari särkylääkettä toivoen migren menevän pois. Kävin sitten joutessani, suolaisen leivän ja särkylääkkeiden parannellessa jo hieman päänsärkyä, kurkistamassa oliko Heta saanut yläkerrassa mitään aikaan.

Multaa olikin siellä täällä jo heti ylös saavuttuani. Koira-parka oli kai yrittänyt hyppiä katsomaan ikkunoista, mitä siellä ulkona tapahtuu, tai oli muuten vain panikoinut, outoon paikkaan saavuttuaan, sillä se oli tiputtanut lattialle multapurkkeja ja niissä olleet rehut tietenkin hajalla. Mutta vain muutaman purkin. Ei muuta, kuin siivoamaan.

Esikoinenkin ehti vielä saapua, mutta suunniteltua grillaamista ei siinä tuulessa suoritettu vaan uuni paistoi possun kasslerit keittiössä. Juustokakkunen teki kauppansa ja laitoin loput kakusta illemmalla pojan mukaan.

Etupihaa ennen...

Ja jälkeen...

Laitoimme Hetaa ajatellen siitä lähtien yläkerran rappujen alkuun isohkon tuolin, jos molemmat menimme ylös. Tosin seuraavana yönä, oman kroonikkosairauteni taas pahennuttua, juostessani vähän väliä vessassa oksentelemassa ja pöntöllä istuksimssa ja yrittäessäni niiden tauoilla lepäillä olohuoneen sohvalla, jotta Late saisi paremmin nukuttua makkarissa, huomasin Hetan tulevan eteisestäkin esteeksi laittamastani puutuolista huolimatta tökkimään minua kuonollaan aina, kun hetkeksi nukahdin vatsakivulta ja oksennusaallolta. Tietenkin vatsalääkkeetkin olivat loppuneet jo edellisen pahemman olon aikaan enkä ollut muistanut ostaa uusia, mutta vointini parani hieman aamuviideltä ja hiivin Laten viereen oman kylmän täkkini alle. Täkki lämpeni pian. Saadessani jalatkin kunnolla nyt lepoasentoon lyhyen sohvan sijaan, miekin nukahdin muutamaksi tunniksi.Eikä koirimus enää päässyt herättelemään unenrippeitäni. =)


Sunnuntaiaamuna pakkasin Hetan tavarat, Late antoi sille viimoset aamuantibiootit tässä talossa. Mie tiskailin ja odottelimme appelalaisia hakemaan koirimustaan. Oma oloni oli vielä hiukan hutoinen. Toisaalta teki mieli mennä jo pihan odottavaan risusavottaan, paljon suuremmalta näyttävälle tontille, toisaalta teki mieli vain lepäillä ihan hiljaa yöllisestä yökkäilystä kipeän vatsan kanssa, katsellen kun Late pelasi jääkiekkoa pleikkarilla...

Appelasta saapuivat puoliltapäivin iloiset koirimustaan ikävöineet lomalaiset, tuoden tuliaisina mm munkkeja ja simaa, auttaen meitä etupihan havupuiden oksien siistimisessä ja runkopätkien pinoamisessa siinä kovassa kylmässä tuulessa ja lopuksi veivät hoitokoiran mukanaan, joka näköjään ei pidä autossa olostakaan, koska ei halunnut edes lähteä mukaan. =)

Heidän lähtiessään satoi miltei vaakatasossa räntää ja rakeita. Tyypillinen suomalainen vappusää. Me laitoimme tönössämme puita sekä ylä- että alakerran uuneihin nyt, kun ei ole enää uunissa paukkuvia puita säikkyvää hoitokoiraa. Kylmä tuuli kun huuhtoi talon aika viileäksi vapun kunniaksi.