Ruusuista ja ei niin ruusuista

Jouluruusuni, joka tuossa kuvassa vielä poseeraa keittiön ikkunalla, muutti ulos jo jokin aika sitten. Toivon, että se pärjäilee tilapäiskukkapenkissään muiden sinne siirrettyjen vihreiden kanssa.

Eilen oman työpäivänsä päätökseksi Late haki minut kotiin sairaalasta, kaupan kautta, sillä mieleni teki kovasti saarioisten kanakeittoa. Oi, mie rakastan sitä keittoa (ja tuota miestä!) Kanakeitto sopikin parin päivän vatsan tyhjennyskuurin jälkeen miun sisuksilleni oikein lempeästi. Sain kyllä jo sairaalassa teetä ja mehua operaatioiden jälkeen, joita silloin tällöin miulle tehdään crohnin vuoksi. Nukahdin jopa pienet päikkärit, kun pari-kolme tuntia piti maata tarkkailussa sairaalasängyssä isohkon lääkeainehumauksenkin vuoksi. Selvisi, että vaikka ohutsuoltani leikattaisiin pois se tulehtunut reilu puoli metriä, sairaus vaihtaisi vain paikkaa. Se ei lähde pois leikkaamalla. Se ei lähde pois millään. Ikinä. Crohn tulee aina olemaan osa minua, invalidisoiva tautini.
"Kokeillaan nyt taas vain näitä toisia lääkkeitä..." Parantavia lääkkeitä ei sairauteen ole keksitty, on vain sairautta aloillaan pitäviä tabuja, joista toiset sopivat toisille ja toiset meille muille...

Kun sain kotona kanakeittoni syötyä ja sen seuraksi sairaalassa saapuneen migreenini parantavaa energiajuomaa, (ihan totta, energiajuomalla miun migreenini usein katoaa!) jossa paljon b-vitamiinia, sain taas puhtia lähteä Laten kaveriksi sahaamaan puita pihamaalle. 

Oikeasti mieleni teki mennä aika hurjannäköisen villiintyneen ruusualueen kimppuun, joka näyttää siltä kuin Prinsessa Ruusunen olisi nukkunut niiden takana piilossa sata vuotta ja ruusut ovat saaneet kukoistaa ja kuolla itsekseen, puut kaatua niiden sekaan ja lahota sinne, paikkaa olisi käytetty pikkukaatopaikkana, jne... Mutta kyllä se siitä lähtee selkiintymään. Karkasinkin sillä aikaa ruusujen kimppuun, kun Late kiristi sähkösahan ketjuja. Karkaukseni huomatessaan Late alkoikin pilkkoa paksumpia sahattuja koivunrankoja klapeiksi.

Näiden polttopuiden kanssa auttoi Esikoinenkin yhtenä iltana meitä, tahtoessaan tehdä jotakin avuksemme ja kanssamme. Puita ei pätkitty Metsurin toimesta suoraan klapimittaan vaan näissä on vielä pätkimistä ja operoimista. Käsityötä ja harrastusta. Töitä olisi moottorisahamiehelle, joka tuntuu olevan kovin kiireinen. Kyseessä ei siis ole enää Metsuri, joka teki jo työnsä, vaan Laten velimies ja moottorisahansa Riihimäen suunnalta, vink-vink... Puukasat eivät vähään aikaan katoa minnekään, tekemistä riittää, mutta nyt tuntui olevan aika siivota ruusuja. Ruusut kutsuivat minua. Ihan totta. =)

Rohkeat varpuset istuvat toisinaan pisimmissä ruusuissa katselemassa pihapuuhiani. Ne tottuivat jopa kottikärryihin kun siivosin roskakasoja pihasta ja ohitin ruusuissa viihtyvät linnut kitisevien kärryjen kanssa moneen kertaan, täyttäen takapihan kuoppia etupihan haravointijätteillä. Varpusten vuoksi jätänkin ne suurimmat ja pystyimmät ruusupuskat rauhaan ja leikkaan matalaksi vain kaatuneet ja matalat ja poistan maatuneet. Otin kyllä kuvia alueesta ennen operointia, laitan joskus esille, jos ja kun alue on siisti, vertailukuvia... 

Late osti miulle ruusushowta varten erityisen vahvat hitsaajan hanskat, mutta ruusunpiikit kyllä tunkevat niidenkin läpi, niin sinnikkään ärhäköitä ne ovat. Piikit kiskovat minua housuista, raapivat jalkojani, repivät takinhihoista ja hiuksista kyyristellessäni niiden vierellä, mutta hiljaa hyvä tulee. 

Varpusten lörpötys on hauskaa kuultavaa. Samoin ihanan punarinnan laulu korkealla koivun latvassa ihan kesken kaiken pihatöiden, jopa sähkösahan äänen voittavalla lurituksellaan.

Illalla tulin sisälle vasta kun Late houkutteli saunalla ja oloni tuntuikin jo pikkuisen heikolta. Saunan jälkeen, saatuani pois kutiavat EKG-tarraläpysköjen liimat iholta ja saadessani lisää voimaannuttavaa energiajuotavaa, kaivoin taas tyytyväisenä sukankutimuksen esille, kasteltuani ensin taimihuoneen vihreät pienet alut, joiden varalle minulla olisi niin paljon suunnitelmia... 

Step by step...