Vapaaehtoista

 ...

Pidän tästä olosta. Kiireettömyydestä. Yksinkertaisuudesta. On tavattoman kotoisaa kuunnella kun takassa puut paukkuvat ja jalassa lämmittävät Maman villasukat. Mikäs tässä on istuskellessa, kun lumityötkin on taas tehty tältä aamulta. Sataa hiljaksiin miltei villakintaan kokoisia lumihöytyviä joten illaksi varmaan pääsee taas jumpaamaan lumikolan kanssa. Lumien siirtely paikasta toiseen on hommaa jossa todella näkee kättensä jäljen. Pihamme kolattu alue on jostakin syystä liioiteltua. Sen mallina on yhä muuttokuorma-auton kääntämisen tarvitsema alue. Nyt pihaa voisi hieman jo pienentää. Kolattu alue on suurempi kuin edellisen asuinpaikan neljän auton parkkialue ja pihamaa. =) On siis sallittua, että hieman niukensin tänään tuota siistittyä aluetta.

Eilen, suojasäällä jopa innostuin leikittelemään lumella ja tein polkua syvemmälle ns puutarhaan. Siis sinne paikkaan, jonne joskus -haaveissa ainakin- on pikku puutarhamme syntyvä. Tein vain yhden polun joka alkaa ja loppuu ykskaks ja kulkija joutuu palaamaan samoja jälkiä pitkin takaisin pihaan. Mie pidän koskemattomista hangista. Ne ovat kauniita. Saa niissä olla vaikkapa metsäneläinten jälkiä, jotta tietäisimme ettemme ihan yksin täällä pohjolan talvessa vaella. Jänis onkin öisin käynyt maistelemassa maahan tipahtaneita linnunruokia.

Pohdin, voisiko toisen yläkerran huoneen pyhittää multapurkeille ja multaisille laatikoille ja voisiko sinne asentaa niille jonkinlaisen kasvulampun? Kynsiäni melkein pureskellen mietin, millainen maaperä pihan lumikuorman alta paljastuu. Malttamattomana piirtelen taas hassunmuotoisen tonttimme karttaa ja suunnittelen sinne vapaamuotoisesti eri kukkien ja kasvien sekä kasvimaan paikkaa. Se kartta nimittäin tuntuu muuttuvan vielä koko ajan. Näinhän niitä kasvupaikkoja onkin helpompi siirrellä ja muutella, kun maassa ei ole vielä mitään. Olen unohtanut, mihin joutuivat ne sipuliruukut, joista pitäisi tulla portaille ensimmäiset kevään sipulikukat. Lienevät ulkovarastossa. Muiden varastotavaroiden takana.

Kylmässä ullakkovarastossa puolestaan on iso pahvilaatikko jossa uinuvat kaikki viime kesänä keräämäni kukkien siemenet. Siellä on hauskan punaista lupiinia, sinisiä orvokkeja, valkoista akileijaa, sinistä vuorikaunokkia jne, jne. Osan siemenet keräsin edellisen asuinpaikan takapihalta, ja osa on Maman puutarhasta.

Siivoan tuhkat pois tulipesistä. Vien tuhkat ulosmennessäni sen toisen koivun juurelle, joka on pakko jossain vaiheessa kaataa. Muistelen kuinka Pappani heitteli tuhkaa keväisin hangille, jotta ne sulaisivat nopeammin. Perunamaan paikalle tuhkaa ei saanut laittaa tai tuli rupisia perunoita. Takaisin sisälle mennessä vien puita mennessäni.

Ripustan seinälle rakkaan Papan tekemän puukauhan. Ainoa esine joka minulla on hänestä... Ja muistot. Ja ikuinen ikävä.... Nostan seinälle myös onnea toivottavan italialaisen puisen sydämen, matkamuiston Pikkusiskolta. Siihen oli alunperin kiinnitetty puinen lumiukko, mutta nappasin Jaana-ystäväni toissavuotisesta joululahjasta tuon pienen puisen enkelin sen lumiukon tilalle. Nyt Jaanan enkeli on onnea tuova enkeli. Onnea sitäpaitsi aina tarvitaan.

Kurkin jääkaappiin ja päätän tehdä soijamustikkabanaanismoothien. Yksi banaani niks naks kolmeksi palaks, palat mittakannuun joka on sopivan kapea sauvasekoittimelle, sekaan puoli lasia soijamaitoa sekä jääkaapissa sulaneita mustikoita kolme reilua ruokalusikallista ja muutamia surrautuksia. Huuhdon sekoittimen terän heti paikalla, Hanin eilen asentaman hanan alla. Rakas kuunteli toiveitani kun kerroin, jotta tuollainen korkea, kaareva hana on mielestäni toimiva keittiössä. Kannut ja korkeat astiat on helppo täyttää vedellä. Ihana mies.

 

 Vaikka pyrimme säilyttämään, ja kierrätystä hyväksikäyttäen uusimaan käytetyillä osilla vaihdettavia osia remontissamme, on pakko joitakin kohtia hankkia ihan uusina. Yksi tärkeä uutena hankittava asia ovat vesihanat. Edellinen keittiöhana oli vuotanut allaskaappiinkin. Allaskaapin vesivahingoittunut hylly onkin nyt liiterissä mallina seuraavalle hyllylle.

Kaadan smoothien lasiin ja menen olohuoneeseen sohvalle tutkimaan posteja ja siemailemaan juomaani. Minulle on saapunut tervetulopaketti jossa on tietoa tästä kaupungista, kangaskassi ja puhelinluettelo. Eipä koskaan ennen ole tällaista tervetulotoivotusta saapunutkaan missään muussa kaupungissa. Mutta miksi vain minun nimeni oli paksussa kirjeessä? Siksikö, kun olen jo ehtinyt tutustua paikalliseen terveyskeskukseenkin, mutta Hani ei?

Mmmmm... =)

Ihanaa, postin joukossa on ensimmäinen Voi hyvin-lehti, todella pitkästä aikaa. Sen sai minulle myytyä puhelinmyyjä ihan hiljattain, samalla seiniä valkoisella sutiessani. Vertailimme hänen lapsuudenkotinsa ja tämän meidän rintsikkamme ikiä. Tämä oli vanhempi. =) Puhelimeenkin jäi valkoista maalia joka piti sitten kuivuttuaan rapsutella irti.

Olen aina pitänyt Voi hyvin-lehdestä. Tämäkin lehti on tulvillaan tärkeitä, koskettavia ja seesteyttäviä asioita. Pääkirjoitus saa minut hymyilemään nyökytellen. Krista Launonen kirjoittaa LOVOS-ilmiöstä, (Lifestyles of Voluntary Simplicity) jossa yksinkertaistetaan elämää omasta halustaan. Sitähän tämä meidän nykyinen elokin on. Omasta halustamme yksinkertaistimme ja toisaalta hiukan vaikeutimme elämäämme. Vapaaehtoisesti. 

...