Myöhästyneet tupaantuliaiset Pikkutalossa

Terassi valmiina vähän myöhästyneissä tupareissamme 20.9.2014...

Samalla oli tarkoitus juhlia
parin kk:n takaisia häitämmekin... 

Nyt me ollaan naimisissa

♥♥ 

Tämä on heinäkuussa hääpäivänä napattu 

harvinainen yhteiskuva meistä kahdesta. 

Tytär piti meille piknikhäät lahtelaisessa puistossa
maistraatissa piipahtamisemme jälkeen, 

ja tässä me nyt leikataan tyttären 

leipomaa suklaahääkakkua.

Mukana hauskassa puistoiltapäivässä
oli myös Esikoinen avokkeineen
ja yksi tyttären ystävätär.

Pienissä häissä...

Mutta me pidämme ensi kuussa 
ystäville ja muille sukulaisille
ns Tuparit, joissa hekin
ovat tavallaan häissämme.  

♥♥ 

Jaa että miltä tuntuu? 

Onnelliselta.

 Tietenkin. =)

♥♥ 

Hani ja Una

Tämä jäi virallisen epäviralliseksi 

kihlajaiskuvaksi vuodelta 2010... 

♥♥ 

Onneksi oli Suojelusenkeleitä!?

 ...

♥

♥

Olin käynyt torstaina aamupäivällä kylillä asioilla. Löysin kotimatkalla lähetystorin sekä sen takahuoneesta pienen kirpputorin. Minulla oli mukanani vain muutama kolikko taskunpohjalla. 10 sentin alepöydästä löysin kolme ruusukoristeista kahvikupin aluslautasta, nostin ne syliini. Samassa pöydässä oli rukousnauha. Sanoin ääneen takanani seisovalle myyjälle: 

-Rukousnauha! Ja vain kymmenen senttiä? Minä ostan sen pois. 

Myyjä näytti ensin hämmästyneeltä, nosti oikeaa kättään ja aikoi sanoa jotakin, mutta nyökkäsi sitten: 

-Jos se kerran oli siinä, niin sitten se on 10 senttiä.  

Maksoin kassalle kaikki 40 sentin ostokseni, joiden loppusumma sopi hyvin ikuiseen surkeaan budjettiini ja vaelsin yhtä uutta reittiä, kirkon viertä pitkin, tänne uuteen kotiimme. Nostin vaaleanpunaruusuiset lautaset tiskialtaaseen, pesua varten. Olohuoneen vitriinikaapin päällä seisova puinen enkeli, jonka olin tuonut mukanani jo ensimmäisten muuttotavaroiden joukossa tänne suojelusenkeliksi, sai kaulaansa sen ostamani rukousnauhan. Nauhaa sen kaulaan ripustaessani sanoin puuenkelille ääneen: 

-Suojele sinä nyt kaikkia mun rakkaitani.

♥♥♥

Vieläkin sisimpäni on sekaisin sitten torstai-illasta... Minun pieni tyttäreni joutui autokolariin sulhonsa kanssa. Sulholla oli ollut ajokortti sekä auto vasta hetkisen...
Moottoritiellä tuli tilanne, jossa oli kaikki katastrofin ainekset olemassa, pienessä nopeassa hetkisessä...

Selkäni takana ritisee pönttöuunissa tulet. Lämmitän yläkertaa. Samalla on lämpimämpää istua tässä koneellakin, tarkenee jopa ilman kynsikkäitä. Silti sisintä kylmää yhä ajatus, mitä ruttaantuneen henkilöauton kahdelle muruselle olisi voinut käydä. Onni onnettomuudessa oli, että nuoret selvisivät hirvittävällä säikähdyksellä, kadonneilla silmälaseilla, mustelmilla, verta vuotavalla nenällä ja sulho yön sairaalatarkkailulla sekä lasinsirpaleiden haavoilla, tuosta järkyttävän uhkaavasta tilanteesta.

Onneksi. Oi, onneksi,
heillä oli omat suojelusenkelinsä matkassaan mukana...

♥♥♥

 Siksi perjantaina hoin itselleni,
etten koskaan saa pitää mitään itsestäänselvyytenä
pukien sanani tähän jo toisessa blogissani olleeseen muotoon:

Koskaan ihmiselämässä 

 ei saisi pitää 

mitään 

itsestäänselvyytenä 

Hän ei ole 

aina tässä...

-Una Reinman-

♥

♥

...