 |
| Rinsessakranssienkeli. |
Lauantaiaamuna maan ollessa yöllisen ensilumisateen valaisema, Late lähti veljensä kera syntymäpäiville, jonne minunkin olisi tehnyt kovin mieli mennä, puristaa kädestä, onnitella ja halata tuota miltei satavuotiasta yksinäistä leskimiestä.
Viimeksi, kun keväällä kävimme hänen luonaan, kysyin, voisinko tehdä jotakin? Pesisinkö ikkunoita? Piiskaisinko matot? Imuroisinko?
Tuo vanha mies katseli minua pää kallellaan, ravisti hymyillen päätään ja sanoi:
-Jos vaikka halaisit?
Ja miehän halasin. Halasin moneen kertaan. Kyllä mie hieman siivosin, tiskasin ja kokkasinkin, mutta kosketus, käden pitäminen toisinaan olkapäällään ja halauksen voima tuntui olevan hänelle vierailun tärkein anti.
Kaikissa suvuissa tahi jopa perheissä ei todellakaan halailla. Minä taas olen Maman suvun puolelta halailuihin tottunut jo lapsuudesta. On kyllä totta, että joitakin ihmisiä on hyvin vaikeata halata. Jokin näkymätön muuri tuntuu estävän moisen pienen fyysisen kosketuksen. Siinä astuu sen henkilön ja osittain omankin reviirinsä sekä mukavuusalueensa väärälle puolelle. En miekään siis kaikkia halaile, enkä edes halua.
Joillekin perheille olen tämän oman taipaleeni varrella opettanut halaamista tavatessa ja erotessa. Onpa tullut esiin joskus sellainenkin seikka että jotkut eivät olleet koskaan itse halanneet edes omia vanhempiaan. Niinpä minuun onkin saatettu suhtautua jopa mustasukkaisen kaunaisesti heidän vanhempiensa halaamisesta.
Äiti Amma ei varmaankaan pistäisi pahaksi halaamistani, enkä mie hänen haliaan. =) Häntä toivonkin joskus maailmassa pääseväni halaamaan. Se on suuri salainen haaveeni jonka nyt tässä teillekin paljastan. <3 Intia. <3
Kävihän Äiti Amma Suomessakin ihan hiljattain, mutta se meni minulta jotenkin ohi tämä tieto. =)
No nyt siis takaisin lauantaiaamuun: Late ajoi auton veljesten tapaamispaikalle, antoi lähtösuukon miulle, kapusi veljensä pakettiautoon ja mie hypähdin virnistellen Laten auton rattiin. Ensiksi piipahdin kaikkien 7 euroni kanssa Lahden Plantagenissa. Miulla oli mukanani lompakossa setelien paikalla marraskuun kuponki, jolla saisi amarylliksen vajaalla 4 eurolla. Olin kovin haaveillut valkoisesta ritarinkukasta, mutta kuponkialennus koski vain punaisia versioita, eikä kolikoillani olisi saanut edes yhtä normaalihintaista valkoista kukkaa. Miun tämän kuun varani menivät, kun ostin meille mattoja. Tosin osan niistä jouduin palauttamaan takaisin Hobby Halliin, koska käytävämatoiksi tarkoitetut olivat harmaita vaikka niiden piti olla lämpimän ruskeita ja ne haisivat kovin pahalle. Yksi matto, raikas, suuri, paksu, ruskea, pehmeä, ja jalan alle lämmin jäi kyllä olohuoneeseemme. Odottelen, jotta niiden palautettujen mattojen yhteissumma palautuu tililleni...
Niin, ostin sitten Plantagenista sellaisen tanakkanuppuisen joulunpunaisen ritarinkukan ja loppurahoilla muutaman valkoisen hilesydänkoristeen, joille mietin jo paikkaa joulupöydän päältä, kun vaan löytäisin ensin sellaisen ison pöydän tai edes pöydän virkaa toimittavan levyn/oven pikkupöydän jalkojen päälle. Sainpa ihailla hetken ihan rauhassa nauttien tuota ihastuttavan kaupan joulutunnelmaa ja ennen kaikkea sain ajella pitkiin aikoihin (siis moneen kuukauteen) jälleen autolla.
Palasin kotiin ja aloin saumata keittiön seinäkaakeleita. Hörppäsin murukaffetta välillä piristeeksi, puhdistin laatat ja poistin tasojen päältä suojaukset. Työtasoille levitin uuden kerroksen puuvahaöljyä jonka jälkeen keittiö sai jäädä rauhassa kuivumaan. Välillä kurkin Wall Eetä telkusta ja viestittelin tyttären kanssa sekä vastailin blogiystävän meiliin. Muistin syödä mirkoaalto-Pirkkalounaanikin joskus klo 15 maissa. Illalla fiilistelin Happy Feet'in steppailua. Miten sitä nyt muka voisi mukavammin lauantaipäiväänsä vietellä? =P
 |
| Sunnuntain joulutorttuja ja ne seinälaatat.. |
Olohuoneen ikkunalla seisovat nyt rivissä kaikki viime vuoden ritarinkukkien sipulit. Ne kesällä pihalle kukkapenkkiin päässeet. Miltein kaikista on pilkahtanut jo pieni vihreä alku näkyviin. Jännittävää odotella ja sitten myöhemmin nähdä, jaksavatko ne nyt myös kukkia. Se uusi könöttää keittiön ikkunalla.
Toisella olohuoneen ikkunalla killittää jo viime viikon tiistaina sinne ripustamani suuri paperitähti. Se hohtaa ikkunassa oranssia valoaan ja luo rauhantunnetta tupaan. Ulko-oven pieleen runttasin samoihin aikoihin vanhaan lyhtyyn yhden valonauhan, tuomaan valoa pimeille kivirappusille. Keittiön ikkunalle löysin Keravalla viime jouluna pakatusta, viimeisestä avaamattomasta muuttopahvilaatikosta (päällä luki JOULU-JOULU) kaulaliinajoulutonttuni ja rinsessakranssienkelini.
Miten niin ne kaikki olisi saanut laittaa esille vasta ensimmäisenä adventtina? Mie teen usein asiat eri tavalla kuin muut enkä noudata tässä koristeluasiassakaan muiden laatimia sääntöjä tai kaavoja. =P
16 kommenttia:
:-)
Joulun odotusta..myös täällä....
Voi että!
Ihanaa, kun joulu tulee! Mie laittelen sitten ensi viikonloppuna joulua. Jos vain löydän joulukoristelaatikon... Kun meillä on niitä avaamattomia muuttolaatikoita aika monta, koska se alakerta on vieläkin vaiheessa. Tai siis onhan se takkahuone valmis, mutta kun siellä on niitä saunatavaroita varastossa, niin ei saa hyllyköitä takkahuoneeseen eikä sen takia purettua niitä laatikoita! Onneksi jouluverhot on jo kaapissa odottamassa ripustamista. Silityslaudan ja -raudan kohtaamisen kautta toki.
Ihanaa maanantaita Una <3
Niin joo, mie oon kanssa kova halailemaan sukulaisia ja ystäviä :)
Joistakin huomaa etteivät he pidä halailuista, joten heidät jätän rauhaan ;)
<3 halaus Unalle <3
Krisse, niinpäs, jouluhan se... Jotenkin mää en edes ajatellut varsinaisesti joulua, vaan laatikko löytyi vinttikomeroa siivotessa ja sen monet enkelit pääsivät alakertaan.
Koristeluinnostus puolestaan syntyi siitä, kun viimein monen kuukauden remontti parin huoneen osalta allaa olla loppmetreillään ja teki mieli laittaa seinille ja pinnoille jotakin talvea ja kylmyyttä piristämään.... =)
Mutta siis ei kai ulkovaloissa yms tarvise noudatttaa jotakin päivämäärää???
Juulia <3
Voi tiedän tunteen!
Kaikki tarvittava on "Jossain laatikossa" ja se laatikko on ties missä. Siksi miekin ilostuin kun näin tuon viimeisen, kesäksi talteen laitetun laatikon jossa tiesin piilottelevan monia enkeleitä. =)
Voimia teille kodin laittoon... Oisipa miusta jotakin apua?
Halaus tosiaan jakaa ihmisiä.
Toiset ilahtuvat ja toiset vaivaantuvat...
Mutta siulle ystäväni miekin lähetän lämpöisen haliruttauksen! <3
*haliiiiiii*
Ihan saman asian olen huomannut kuin sinäkin, toisia ihmisiä ei edes voi halata kun ne joteinkin lipuvat läheisyydestä pois, minäkin olen kova halaamaan, halaan melkein kaikkia ketkä lähietäisyydelle vaan tulevat, mutta omaa äitiäni en osaa halata, en tiedä miksi...ja se surettaa minua.Omia lapsiani olen aina halaillut paljon ja toivon, että hekin sitä tekisivät myöhemmin.
Sinnuukin nyt halaan- virtuaaliseti-!
Muuten monet vanhukset varmaan oikeesti ovat halipulassa.
1.adventti on jo ens sunnuntaina, kyllä nyt ovi jo joulujuttuja esille laittaa.Eikö?
Tuija =)
Aivan... Toisia ei edes voi halata. Kyllä halaaminen tarttuu ja välittyy lastesi mukana taas seuraavillekin sukupolville, uskon ma.
Ja miun mielestäni joulua saa olla esillä vaikka koko vuoden. =)
*halitus*
PS: Tuija, en usko että kukaan halasi tuotakaan vanhusta... =/
Olen itse ainoastaan kerran halannut isääni, hänen kuolivuoteellaan, siitä olen vielä tänäänkin, kymmenen vuoden päästä, kiitollinen. Hän ei halannut koskaan eikä häntä halattu ja välit olivat ristiriitaiset, mutta silloin ajattelin, että nyt sen teen. Kuulin, kun hän myöhemmin kertoi liikuttuneena tuosta halauksesta sukulaiselle. Onneksi mies sai kokea halauksesi.
Halaamiseenkin voi oppia.
Lapsien halaaminen on aina tuntunut luontevalta, aikuisten halaamisen olen oppinut vasta nykyisessä työpaikassani.
Täällä pari työkaveria halaa usein, ja kun huomasin kuinka hyvältä halaus mummoista tuntuu niin äkkiä sekin alkoi tulla tavaksi.
Mukavaa että joku rohkenee - opettaa meitä arempiakin samalla.
Vaikka on myös aivan totta ettei kaikki rohkene lähestyä, eikä pidäkään jos huomaa että se tuntuu toisesta vaikealta.
Sorvatar =)
Mie en muista koskaan halanneeni omaa isääni. =)
Voisin kyllä halata, jos kohtaisin hänet.
Isäpuoleni ei todellakaan halunnut halata ketään. Päinvastoin... =/
Mutta sinä ehdit... ♥ teidän kummankin onneksi.
Mk
Eivät kaikki opi milloinkaan. On ihmisiä joilla on vahva muuri ympärillään joka estää tyystin jopa pienenkin kosketuksen. Se on tosin hyvin surullista mutta totta.
Siun työpaikassasi varmaan kosketus onkin yksi tärkeimmistä parantavista ja lohduttavista voimista. ♥
Aiti Amma ja halaus...kaunis ja jännittävä ajatus...mitähän kaikkea tuntisi...ajattelisi...
Zeus =)
Una, kerro, miten kukitat vanhat amaryllikset jouluksi? Kesällä ne ovat siis olleet ulkona nauttimassa valoa ja ravintoa. Entä sitten, miten pitkään niitä lepuutit pimeässä? Kun minulla on yksi loikoillut pimeässä nyt parisen kuukautta, mutta eikös se ole liian lyhyt aika? Toisen lehdet ovat vasta nyt kuolleet kastelemattomuuden seurauksena ja se pääsee siis vasta nyt lepäilemään pimeään. Otan sen esille keväällä.
Heips LS =)
Mie en ole kylläkään paras vastaaja enkä viherpeukaloinen tähän siun kysymykseesi, mutta kerron mitä mie olen tehnyt amojen sipuleiden kanssa:
Syyskuun alussa nostin sipulit maasta, ne olivat kasvattaneet komeat juuret ja paksut suuret lehdet. Yleensä vissiin ihmiset pitävät aman omassa ruukussaan ulkona, mutta istuttamalla sipulin maahan ei tarvitse pelätä että se jäisi ilman vettä.
Niin, kun nostin ne, ravistelin niistä ylimääräiset mullat pois ja laitoin ne takan päälle sanomalehden päälle, jotta lehdet alkaisivat nahistua ja kuivua.
Noin viikon ne varmaan lepäilivät takan päällä kunnes oli tulossa vieraita ja miun piti ottaa lehti amoineen pois takan päältä. Kiepautin ne löyhästi sanomalehteensä, laitoin koko komeuden isohkoon paperikassiin ja nostin sen viileään komeroon.
Marraskuun alussa otin paperikassin, jossa amojen varret olivat kuivuneet täysin. Leikkasin siistiksi sipulin varret pois, laitoin kullekin ruukkuun multaa ja istutin ne ruukkuihinsa, kastellen ne hyvin. Nyt ne ovat ikkunalaudalla ja kaikista pilkistää vihreää...
Nämäkin siis olivat lepäämässä vain kaksi kuukautta...
Olen hiukan kastellut niitä, mutta tiedän tapauksia, joissa niille ei sen ensikastelun jälkeen anneta lainkaan vettä ja silti ne kohta kukkivat komeasti.
Onhan se niin, että turhaan ne kasvattavat lehtiään pitkiksi, kun kukkia niiltä odottaisi. =) Joten vettä vain nimeksi...
Amaryllishän kukkii, vaikka sitä ei edes istuttaisi multaan.... Olen rautakaupassa nähnyt kuinka laatikossa hylättynä lojuvat myymättömät amaryllikset ovat kukkineet heleästi, ilman multaa, vettä ja omaa ruukkua...
Miksi miekin en jättänyt osaa sipuleista vielä lepäilemään ja ottanut niitä ruukkuun myöhemmin? Siun ideasi on siis oiva. Eihän sillä ole väliä, koska tuo ihana kukka kukkii. =)
Laita se toinen multiin ja odota... Mie toivon että se kukkii komiasti muutaman viikon kuluttua. =)
Wau, hyvä ajatus: minullahan on todellakin kaksi amaryllistä, joista toista voisi kukittaa jouluksi ja toista keväällä! Haenpa sen lepäilleen heti ylös kellarista!
LS =)
Jossain sanotaan, että sipulin kukitus kestää n. 30 vrk, ja jossain kerrotaan sen kestävän kuusi viikkoa... ota siitä nyt sitten selvä... =)
Mie toivon kukksipulillesi parasta. =) Vaikka se ei ihan ehtisi jouluksi, aukeaa se joskus sinua ilahduttamaan. =)
Lähetä kommentti