Lahden Kettu ja Loviisan hanhia

Mie en tahtonut kaupasta muuta, kuin tuoksukynttilöitä.

Kävimme lauantaina aamupäivällä jällehen rautakaupoilla hakemassa kakskakkosia, eli puuta lissää keittiön sisäkaton koolaukseen. Yhdestä tehtaanmyymälästä kävimme kurkkimassa myös astiankuivauskaapin runkoa se entisen lahoneen tilalle, mutta ei tällä kertaa ollut sellaisia saatavilla. Noh, ensi kerralla sitten.

Jake-esikoinen laittoi viestiä jotta saapuisi remppakaveriksi mutta hänen autossaan oli hiukan  pakoputkiongelmaa. Käväisimme siinä samalla sitä ongelmaa katsomassa jolloin lahtelainen city-kettu käveli muina kettuina ohitsemme. Minulla oli mukanani vain kännykkä, jonka kuvan laatu on ihan surkea, mutta yritin tietty söpöä kettua miekin kuvata.

Kaunisturkkista, koivikon reunamaa kiertelevää kettua kuvailivat muutkin. Tuolla kokonainen nuorten miesten joukko kuvasi kettua kännyköillään. Eräs mies käveli vihreässä t-paidassaan (kuvassa oikealla) pitkät matkat ketun matkassa, kylmässä tuulessa, kunnon kameransa kanssa kettua kuvaten. Tiedän kyllä itsestäni, ettei silloin edes palele, kun on jotakin ihmeellistä muuta mielessä. Niin kuin vaikkapa kaunis luontokappale kuvattavana. =)

Myöhemmin lauantaina Late kiristeli Jaken auton pakoputkea meidän pihallamme lisää, kun poika itse antoi sille ensin omassa pihassaan ensiavun.
Poikanen oli suurena apuna kaverinamme keittiön sisäkaton teossa. Nyt on siinä huoneessa sisäkatto paikoillaan, reunalistojaan odottamassa. Sen harjakaisten kunniaksi maistelimme illalla Laten kanssa muutamia espanjalaisia juustoja sellaisesta kolmen euron paketista ja avasimme yhden joululahjaksi saamistamme punaviineistä. Miekin sitä vähän maistoin ja minua alkoi nukuttaa saman tien.

Sunnuntaina saatoimme hiukan hengähtää remontista ja viettää aikaa hetken vapaammin, kuin muutkin viikonloppua viettävät, joten ajelimme Laten kanssa kuvauskeikalle Loviisaan. Nyt näin ne voimalan työläisten parakitkin...

Olipas paljon hanhia kerääntynyt merenlahdelle...
Aurinko paistoi, mutta mereltä tuuli ilkeästi ihan miun vaatteiden läpi. En osaa koskaan pukeutua oikein kun menen meren lähelle... Joimme rannalla lämpimiksemme suojaisemmassa paikassa kaakaota termospullosta. Ihailimme hanhiparvia jotka välillä pyrähtivät lentoon, ja meren pinnan alla sukeltelevia pikkukalojen parvia, joita jokunen lokki koetti lennosta pinnan alle syöksyen nokkaansa toisinaan napata.

Ja eikun pian takaisin tämän remppaharrastuksen pariin.
Kotopihallakin oli hiukan tehtävää ensimmäisen oikean pakkasyön jäljiltä. Kaivoin dahlian juurakot suureen ämpäriin odottelemaan talvisäilytykseen pääsyä. Meillä ei ole sellaista kellaria tms tilaa, jossa ne voisivat pikkutalossa talvehtia, mutta Mama-armas lupasi ottaa ne kellariinsa. Ihana Mama. Koetin tosin sanoa, kun hänellä on kesämökillä meidän pihaamme uusia kasveja, että tehdään vaihtokauppa ja hän saisi nämä dahliat. Se kävisi hyvin sillai päinsä...

Sunnuntain aamua. Piharakennuksen katto kuurassa...

Raparperien kolmas tuotantokausi tältä kesältä...

Crohnilääkitykseni, jota pitäisi syödä tabletti säännöllisesti aamuin illoin, väheni huolestuttavasti elokuun puolella ja otin vähenevistä tableteistani enää vain yhden iltaisin, säästääkseni niitä, koska Kela on lopettanut kuukausirahani jo muutama kk sitten ja olin rahaton. En halunnut Laten joutuvan maksamaan miun lääkkeitäni. Syyskuun alussa oli kuitenkin pakko mennä apteekkiin reseptin kanssa, koska lääke loppui kokonaan ja alkoi olla voimaton ja huono olo. Vatsaan koski taas koko ajan. Lisäksi niveleni särkevät crohnin vuoksi, ja tämä lääke auttaa siihenkin särkyyn. Stressiähän miun tautini ei myöskään yhtään tarvitsisi, mutta millä sellaisen välttäisi?

Paikallisessa apteekissa kuitenkin väitettiin (Päijät-Hämeen reseptisotkuko?) jotta minulla pitäisi olla vielä lokakuun 14 päivään asti tätä lääkettä, eikä annettu uusia. Itse tiesin ettei minulla ole yhden yhtäkään lääkettä kotona. Kuka näitä solunsalpaajia nyt huvikseen ja liikaa söisi, että ne loppuisivat ennen aikojaan? En mie ainakaan, sillä vaikka lääke auttaa vatsaani, se vie samalla koko ajan lisää hiuksiani... Seikka, josta olen hyvin surullinen... Eli päinvastoin haluaisin syödä lääkettä niin vähän kuin mahdollista...

Kerrankin taudin nimi oikein lääkepurkissa...

Late huolestui miun tosi väsyneestä ja kivulloisesta tilastani ja antoi miulle lääkkeisin rahaa ja lauantaina kävimme Lahdessa apteekissa jossa sanottiin että tietenkin annetaan tämä lääke! -Näkyyhän reseptistä selkeästi, ettei sitä voi olla enää yhtään jäljellä! Huh! Huokaisin helpotuksesta niin, että meinasin itkeä siinä apteekin tiskillä. Apteekkari vielä muistutti, etten saa enää jättää syömättä näitä solunsalpaajiani, koska sairauteni voi pahentua ja muuntua joksikin muuksi, vielä -jos mahdollista- pahemmaksi...

Nyt on siis sillä saralla kaikki ok. Hiukset lähtevät jälleen, mutta vatsaan ei koske...

Kynttilöiden valo rauhoittaa illat ja mielen...

Hani teki sunnuntai-illalla meille vielä kunnon puisen lintujen ruokailulaudan, viimetalvisen muovisen ja hajonneen tilalle. Hän on tosi kiltti mies. Vaikka hänen sukulaisensa toivovatkin fb:ssa että hän saisi uuden keittiön myötä myös uuden kokin... =)

Syksy saa saapua.


PS: Pikkutalo-blogi on ollut olemassa vuoden...