Koti...

Joka päivä ei ole jotain uutta kerrottavaa remonttirumbasta. Joinakin päivinä se edistyy. Eteenpäin se menee vaikka fiksun ja kiltin nuoren miehen muodossa joka hylkää seuraelämänsä ja saapuu meitä kahta tänne auttelemaan niin pitkäksi aikaa iltaisin, ettei enää kerta kaikkiaan näe tehdä mitään. Kiitos rakas esikoinen! <3

Silloin rumba notkahtaa ihan pikkuruisen askeleen lähemmäs valmistumistaan ja jonakin toisena päivänä remontti taas ikään kuin hyppää taaksepäin, ison askelen. Remppaletkajenkkaa?

Ja ihan syystä me molemmat hypähdimme paikoillamme, kun kaivattu kirje saapui vihdoin myyjältä tahi siis hänen asianajajaltaan, jossa tosin kieltäydyttiin kaikista mahdollisista korvausvelvoitteista ja jossa esitettiin merkillisen sekavia väitteitä mm että talo täyttää 1940-luvun rakennusvaatimukset (?????) sekä annetaan meille vastausaikaa vajaat kaksi viikkoa, TAI koko asian katsotaan rauenneen....

Melko reilua toimintaa, kun itse olemme odotelleet kiltin tyynesti noin puoli vuotta myyjän vastausta jo huhti- toukokuusta asti.

Samalla jatkuva vesisade kastelee niitä muutama vuosi sitten jonkun kädettömän remontoimia, homehtuneiden eristeiden täyttämiä ulkoseiniä ja pelkään, kuinka nopeasti home voikaan levitä rihmastoineen tuosta vain kaikkialle taloon, ellei sitä jo olekin täällä muualla...

Keuhkoni rahisevat jälleen ja tunnen jossakin sydämen tienoilla pistoksen hengittäessäni sisäänpäin. Pelko, on ikävä elimistön lamaannuttaja.

Tajusin pari päivää sitten istuttaneeni myös tänne pihalle särkyneitä sydämiä. Muistin, mihin aiemmin niitä olin joskus istuttanut... Kas tuonne, 12-vuoden takaiseen evakkopaikkaamme...