Kiroilua ja lepertelyä

Toissayönä unissani elin meidän taloremonttia takapakkeineen niin elävästi, että olin kiroillut ääneen. Late oli kuulema hereillä siihen aikaan, eli en herättänyt häntä kun yhtäkkiä kesken syvän uneni olin sanonut ääneen jotta... No, kun en hereillä ollessani pahemmin kiroile, niin jääköön nyt kertomatta. =)
Kun kerroin aamulla unestani Latelle, hän siinä vaiheessa tokaisi miun puhuneen ääneen.

Kun hän oli mennyt päivätöihinsä, kuulin kohta ihan kuin talomme seinustalla joku höpöttäisi. Kurkistin yöpaitulissani olohuoneen ikkunasta ja pihalla seisoskelikin kaksi miestä juttelemassa. Molemmat huomasivat minut ja nostivat kättään tervehtiäkseen. Miekin moikkasin heitä ja arvasin heidän olevan kunnan miehiä, jotka ovat tulossa oja-asiaa järjestämään. Viimeksi ihan pari päivää sitten olimme Laten kanssa jutelleet siitä, koskahan luvattu oja oikein tultaisiin kaivamaan auki.

Puin päälleni äkkiä t-paidan ja sortsit ja kipitin ulos. Olin vähän aikaa sitten laittanut joka aamuisen traditioni mukaisen aurinkovoidepläjäyksen aurinkoherkkään naamaani, ja kädetkin tuntuivat yhä rasvatuilta. Miehet eivät onneksi tulleet kättäpäivää sanomaan vaan hyvien huomenien huikkausten jälkeen tarkistivat, tarvitsemmeko tuon toisen liittymän tieltä pihaamme. Noup, emme tarvitse. Se ei todellakaan ole meidän tekosiamme. Senkin alueen saa avata ojaksi.

Toisen tieliittymän myötä, ja talon seinämälle istutettujen puiden ja pensaiden kera, päätien reunasta oli kadonnut oja, jolloin keväiset tienaurauslumetkin sulavat matalammalla olevan talon alle. =( Kunnasta oli jo keväällä käyty pyynnöstämme katsastamassa tilanne, ja todettu sen olevan heidän korjattavissaan. Nyt vihdoin, ensi viikolla saamme selkeän ja kunnollisen ojan kunnan tien reunaan.

Mie ilmoitin että sen maa-aineksen saa jättää meidän tontillemme, sille löytyy käyttöä, mutta suurta koivunkantoa ja muitakin liian lähelle taloa istutettujen puiden kantoja emme haluaisi. Kannot ovat liian vaikeita hävittää. Sen koivun ja muidenkin puiden juuria on Late joutunut kaivamaan ja katkomaan talon altakin pois. Puuthan eivät saisi kasvaa alle neljän metrin päässä taloista. Ne juuret, ne juuret, nillä on mahtava voima... Monet eivät sitä seikkaa ymmärrä. Edes kukkapenkkejä ei kannattaisi istutella talon seinille. Kasteluvesissäkin kun on aina omat riskinsä.

Rapun pieleen keskitetty kukkapöytä...

Kun miehet poistuivat mie hain ruohonleikkurin esille, joka ei sitten millään käynnistynyt kaikista yrityksistäni huolimatta. Menin takaisin sisälle huomatakseni eteisen peilistä miulla olleen leuassa viiru valkoista aurinkovoidettani. Toivottavasti kunnan miehet eivät luulleet, että äkkiä olin pessyt hampaani, heidät ikkunasta nähtyäni ja sitä tahnaa olisi ollut yhä naamassani. =)

Jospa parin viikon sisällä (at last) viimeinkin tuo ruma risa ilmalämpöpumpun raatokin poistuisi seinältä, ja se uusi imestyisi eteläiselle seinämälle. EI seinään kiinni, vaan omilla jaloillaan seisovaksi. Vanhassa, purueristeisessä talossa ei kannata olla täristäviä laitteita kiinni seinissä, koska ne tärisyttävät eristepurut alas, kasaan ja siitähän taas tulee uusia ongelmia.

Remppaa ja kyynärsauva...

Makuuhuoneen lattia on yhä vaiheessa. Sen alapohjaa piti korottaa, jotta eristepaksuus täyttäisi nykyvaatimukset. Me emme sinne tosiaan ajatelleet laittaa takaisin puolta metriä puruja, savea ja sammalta, vaan jotain päivitetympää versiota. =)

Pihamaalla on kaikki rutikuivaa, Sateet ihan saletisti tuntuvat kiertävän tämän pihan. Surku, sillä vettä tosiaan tarvittaisi. Kaikki kasvit nääntyvät.

Pikku syreeni tukipuineen meidän tontilla, villiniitty sen takana...

Naapuritontin hoitamattomalta osalta leijailee koko ajan ohdakkeiden siemenhahtuvia meidän puolellemme. Muutenkin se hoitamaton villiniitty on kamala. Siellä pitkässä heinikossa ne peltomyyrä-kasvisvarkaatkin asustelevat. Ovat asustelleet varmaan jo vuosia. Samoin punkit rakastavat pitkiä heiniä. =(

Hansaruusut ohdakkeen hahtuvien peitossa...

Mieleni tekisi mennä itse viikatoimaan se niitty lyhyeksi, mutta eihän sitä nyt sellaista voi tehdä, vaikka se silmääni käykin ilkeästi. Ennen juhannusta se oli kaunis lupiinimeri, mutta nyt ne lupiinienkin kuivat rangat törröttävät ilkeästi muistuttamassa kuinka lupiini leviää nopeasti ongelmaksi, jos sen antaa siementää rauhassa.

Joillakuilla meillä vierailevilla on lisäksi tapana kävellä tuossa villiniityssä, joka saisi mieluummin olla koskemattomana ja kaikkein mieluiten se pitäisi ehdottomasti siistiä. Ai niin, se meidän viikatekin jäi sille tielleen kun Late antoi sen hiottavaksi... Kaikki tapahtuu nykyään hyvin hitaasti, kuin dressmannin batistinimainoksissa, vaikka mielessään kaikkea yrittäisi hoputtaa, kuin olisi jo!

Omaan pihaamme siirsin ojasta pari kukkapehkoa, koska muuten ne ensi viikolla olisivat mennyttä ojan kaivuun myötä. Nuo violetit kukat muistuttavat ruiskaunokkia. Kuka kertoisi mitä ne oikeasti ovat? Värisävynsä on kaunis, samoin kasvutapansa. Korkein varsi oli minua olkapäähän asti.
Nurmikaunokiksi tätä itse luulisin...

Pihakoivun kylkeen jääneiden, tiukasta vaijerista tulleiden viiltojen kolosista etsii suruvaippa usein juotavaa. Se pysyy paikallaan useita minuutteja, nautiskellen ateriastaan, ohi ja yli vilistävistä muurahaisista välittämättä. Se on kaunis ilmestys, vaikka sillä onkin niin alakuloinen nimi. Niitä näkyy joskus pari muutakin pihassa lentelemässä ja niiden kauneus pistää toisinaan ihan ääneen niille lepertelemään.

Kännykkäkuva suruvaipasta koivun rungolla...

PS: Tästäkin katosi vahingossa kommentit, mutta Mk arveli löytökukkaani huopakaunokiksi. Kurkistin netistä kuitenkin sen kasvin lehtien olevan kovin erilaiset, joten löytökukkani taitaa olla kuitenkin nurmikaunokki...